Tarinoita Parkanosta

Parkanon keskustasta kymmenkunta kilometriä pohjoiseen on kapea Kaitojenvesien järviketju, ”Jääkauden lahja Parkanolle”, sanovat paikkakuntalaiset. Alunperin useista erillisistä, pienistä järvistä ja lyhyistä virtavesistä koostuva, noin kuusi kilometriä pitkä järviketju on syntynyt ikivanhaan (1880 -1870 milj. vuotta) Parkanon graniittia rikkovaan ruhjevyöhykkeeseen. Alueen graniittiseen kallioperään syntynyt ruhje on jälki muinaisista maanjäristyksistä, joissa kaksi kallioperän lohkoa on liikkunut toisiinsa nähden. Ruhje on näiden kahden kalliolohkon välinen sauma, jossa kiviaines on ruhjonut ja rikkoutunut kallioperän jännitteiden vapautuessa maanjäristyksinä.

Kaitojenvesien järviketju

Perälä, L. 2020. Kaidatvedet osa muinaista Talvitietä. Parkanon kaupunki. 82 s.

Parkanon keskustasta kymmenkunta kilometriä pohjoiseen on kapea Kaitojenvesien järviketju, ”Jääkauden lahja Parkanolle”, sanovat paikkakuntalaiset. Alunperin useista erillisistä, pienistä järvistä ja lyhyistä virtavesistä koostuva, noin kuusi kilometriä pitkä järviketju on syntynyt ikivanhaan (1880 -1870 milj. vuotta) Parkanon graniittia rikkovaan ruhjevyöhykkeeseen. Alueen graniittiseen kallioperään syntynyt ruhje on jälki muinaisista maanjäristyksistä, joissa kaksi kallioperän lohkoa on liikkunut toisiinsa nähden. Ruhje on näiden kahden kalliolohkon välinen sauma, jossa kiviaines on ruhjonut ja rikkoutunut kallioperän jännitteiden vapautuessa maanjäristyksinä.

Kaitojenvesien ruhjevyöhyke kulkee Kyrösjärven pohjoispäästä Kihniöön, ja on noin 40 km pitkä. Samassa kallioperän heikkousvyöhykkeessä sijaitsevat myös Parkanonjärvi, Vääräjoki, Viinikanjoki ja Kankarinjärvi. Vyöhyke on osa samansuuntaisten rinnakkaisten kallioperän ruhjeiden sarjaa, jotka kulkevat etelästä pohjoiseen noin 6-7 kilometrin välien. Pohjoisella Pirkanmaalla kallioperän ruhjelaaksoja on useita muitakin, esimerkiksi Kovesjoen, Aurejärven ja Riuttaskorven laaksot. Tunnetuimpia kallioperän ruhjeista Pirkanmaalla lienee Helvetinjärven rotkolaakso Ruovedellä.

Ruhjeiden synty liittyy kallioperän liikkeisiin viimeisen 1900 miljoonan vuoden aikana. Niiden ikä ei ole tosin tarkalleen tiedossa. Kallioperän ruhjeet säätelevät usein järvien ja jokilaaksojen kulkua. Ruhjevyöhyke voi olla satojenkin metrien levyinen, ja siihen liittyy kiven rikkoutumista sekä ruhjevyöhykkeen reunoilla kallionjyrkänteitä. Veden ja jään aiheuttaman eroosion vuoksi ruhjevyöhykkeet kuluvat usein muuta maisemaa syvemmälle.

Moni kallioperän ruhjelaakso näyttäytyy maisemassa laaksona. Maaperän kerrokset ja vesi usein peittää ruhjeen, joten sen mittakaavaa voi olla vaikea havaita maan pinnalta. Maaperä ikään kuin kätkee sisäänsä valtavia kanjoneita, jotka maan pinnalle kuitenkin näyttäytyvät loivapiirteisinä laaksoina.

Jäätikön virtaus Kaidoillavesillä on ollut pohjoisesta etelään, jolloin se on paikoin päässyt kovertamaan saman suuntaista järviallasta syvemmäksi. Kaitojenvesien rannat ovat suurelta osin kallioisia ja jylhiä, niissä näkyy graniitin rakoilun ja jääkauden jälkeisen rapautumisen lisäksi jääkauden kulutuksen vaikutus kallioperään. Kaidoiltavesiltä löytyy edustavia silokallioita, kuten Messukallio, sekä suuria irtolohkareita, kuten Sormikivi (Kukkarokivi). Alueen vesien pintaa on 1950-luvulla Käenkosken patoamisen yhteydessä nostettu 1-4 metriä, minkä vuoksi järvien väliset virtapaikat ovat hävinneet näkyvistä. Osa järven lahdista on soistunut. Rantamailta löytyy myös useita De Geer -moreeneita, jotka kuuluvat Parkanon De Geer- kenttään.

Käenkosken voimalaitos ja Käenkoskikeskus

Perälä, L. 2020. Kaidatvedet osa muinaista Talvitietä. Parkanon kaupunki. 82 s.

Käenkosken voimalaitoksen rakentaminen 1950-luvun lopulla muutti huomattavasti alkuperäistä Kaitojenvesien järviketjua. Voimalaitos valmistui vuonna 1957 ja sen putouskorkeus on 13,5 m. Voimalan patoa rakennettaessa hyödynnettiin Pori-Haapamäki-radan penkereitä ja itäisen mäen rinteitä. Voimalan vesivarastona toimivat yläpuoliset järvet. Riuttasjärven vedenpintaa nostettiin 4,5 metriä, Savajärven 3,5 metriä ja Kaitaveden 1,0 metri. Koko patoaltaan vesi nostettiin Linnajärven tasolle. Patoaltaan vesien alle jäivät Riuttasjärvellä mm. Rajalahden maatila ja Jyrkkäkoski, joka ennen erotti Riuttasjärven ja Savajärven. Savajärvestä jäi veden alle Pitkäkosken läheinen suomaa ja itse Pitkäkoski, joka erotti Savajärven Kaitavedestä. Kaitavedellä veden alle jäivät kaikki pienet saaret. Rännärinkoski suoristettiin ja perattiin syvemmäksi. Kun Tampere-Seinäjoki-rataa rakennettiin 1960-luvun lopulla Linnanjärven yli, ratapenger katkaisi Linnanjärven ja joenniska siirtyi rautatiesillan alle.

Vedenpinnan nosto muutti pysyvästi rantojen luontaista luonnetta ja kasvillisuutta. Padon myötä katosivat mm. suvantojen ulpukka- ja lummekasvustot sekä osa rantasoista ja puronvarsista. Huolimatta siitä, että rantojen luonnontila on kaukana alkuperäisestä, osa Kaitojenvesien ranta-alueesta kuuluu nykyisin Natura 2000 – verkostoon, jonka tavoitteena on suojella suomalaista rantaluontoa.

Riuttasjärven rannalla sijaitsevan Käenkosken tanssilavan juuret kytkeytyvät 18.8.1940 perustetun Sotainvalidien Veljesliiton Parkanon osaston toimintaan. Parkanon Seudun Sotainvalidien osasto perustettiin 6.5.1941, joka järjesti alkuvuosinaan iltamia ja erilaisia huvitilaisuuksia toimintansa rahoittamiseksi. Maanviljelijä Wilhelm Vanhatalo lahjoitti Vuorijärven Isossasaaressa sijaitsevan lavan osaston käyttöön, ja erityisesti juhannustanssit vetivät kansaa runsaasti paikalle. Tanssilavakulttuuri kukoisti Suomessa 1950-luvulla, jolloin tanssilavoja löytyi lähes jokaisesta pitäjästä.

1950-luvun lopulla Sotainvalidien Veljesliiton Parkanon osasto ryhtyi merkittävään hankkeeseen Parkanon Urheilijoiden kanssa, tavoitteena oli rakentaa kahden yhdistyksen yhteistyönä uusi tanssilava Riuttasjärven rantaan Kaidoillevesille. Vuorijärven Isosaaressa sijainnut lava purettiin ja näin saatu rakennusmatriaali käytettiin uuden tanssilavan rakentamisessa. Uudesta tanssilavasta, jonka avajaiset pidettiin juhannuksena 1958, kolmasosan omisti Sotainvaliidit ja kaksi kolmasosaa Parkanon Urheilijat.

1960-luvun alkuvuosina Käenkoski oli todella suosittu tanssipaikka ja se oli samalla sotainvalidien suurin tulonlähde. Vuonna 1967 tanssilavan yhteyteen valmistui erillinen urheilu- ja kokouskeskus saunoineen.

Vuoden 1968 juhannusjuhlista tuli ensimmäisen kerran tappiolliset tanssit. Niinpä lava vuokrattiin vuosiksi 1969 -1970 Porin Kuntoveikot ry:lle. Sotainvalidien Veljesliiton Parkanon osasto myi osuutensa Käenkoskesta Parkanon Urheilijoille 27.5.1986.

1990-luvulle tultaessa tanssilava alkoi olla jo parhaat päivänsä nähnyt ja kaipasi remonttia ja tilojen uusimista. Vuonna 1995 tanssilava päätettiin laittaa myyntiin, mutta elokuuhun 1996 mennessä kauppoja ei ollut syntynyt. Niinpä Parkanon Urheilijat päättivät ryhtyä itse mittavaan saneeraushankkeeseen uuden tanssikeskusken rakentamiseksi. Rakennuslupa saneeraukseen myönnettiin 1.9.1998. Samaan aikaan, kun hanke eteni, tanssilava vuokrattiin kesäkaudeksi QRecords -nimiselle parkanolaiselle yritykselle. Lupien ja rahoituksen varmistuttua vanhan tanssilavan purku käynnistyi elokuussa 1999. Uusi Käenkoskikeskus valmistui juhannukseksi 2000. Entisen urheilu- ja kokouskeskuksen tilalle rakennettiin myös uudet sauna- ja oleskelutilat. Aina vuoteen 2017 saakka toimintaa Käenkoskella pyöritti QRecords, jonka jälkeen tiloja on vuokrattu muille ulkopuolisille, tansseja järjestävlle yrityksille.

Metsämuseo

Perälä, L. 2020. Kaidatvedet osa muinaista Talvitietä. Parkanon kaupunki. 82 s.

Parkanosta oli 1900-luvun jälkipuoliskolle tultaessa kasvanut merkittävä metsällinen keskus. Täällä oli kolme vientisahaa ja useita pienempiä paikallisia sahureita. Isoilla valtakunnallisilla metsäteollisuusyrityksillä oli Parkanossa piiritoimistot, Metsähallituksella, Metsäntutkimuslaitoksella ja yksityismetsätalouden organisaatioilla omat vahvat toimipaikkansa.

Metsätyön nopea rakennemuutos herätti metsätalouden puuhamiehissä ajatuksia historian tallentamisen tärkeydestä ja toimeen ryhdyttiin1980-luvun alkupuolella. Kaupungin nimeämä metsämuseotoimikunta löysi museolle maisemiltaan, sijainniltaan ja puustoltaan sopivan paikan Kaitojenvesien länsirannalta, vanhan uittoreitin varrelta. Täältä kaupunki sai hankituksi Metsähallitukselta tilusvaihdon kautta noin 40 ha metsämuseon sijoituspaikaksi.

Metsämuseoalueelle rakennettiin tie Rännärin sillan pielestä valtatie 23:lta ja mittavat lahjoitukset käynnistivät rakennustoiminnan. Metsähallitus lahjoitti Kalliolammen metsäkämpän, saunan ja puuliiterin, jotka siirrettiin museoalueelle. Seudun metsäyhtiöt lahjoittivat esineitä ja tarvikkeita. Parkano-Seura ry oli silloisen puheenjohtajansa Pekka Vuotarin johdolla alusta saakka aktiivisesti mukana hankkeen kehittelyssä ja toteutuksessa. Lukuisat paikkakuntalaiset tekivät arvokkaita esinelahjoituksia. Esineiden keräyksen hoitivat kyläseurat rehtori Heikki Pentin johdolla.

Talkoiden, lahjoitusten ja kaupungin tuen turvin museo on rakentunut nykyiseen muotoonsa. Näyttelyhalli valmistui v. 1991, lisäksi alueelle on rakennettu hevostalli.

Parkanon metsämuseo kilpaili myös alkuvaiheessa valtakunnallisesta metsämuseon asemasta, mutta hävisi kilvan Punkaharjulle, jonne sittemmin perustettiin valtakunnallinen metsämuseo Lusto.

Parkanon metsämuseoon on tallennettu metsätyön historiaa ja esineistöä erityisesti käsityövälineiden ja raskaan lihastyön aikakaudelta. Silloin metsätyöt ajoittuivat talvikauteen, lumessa reki kulki keveämmin ja maaseudun väki jouti peltotöiltään metsään. Miehet kaatoivat puut, karsivat ja katkoivat rungot kirvein ja pokasahoin. Hevoset vetivät tukit sahoille ja uittoreittien varteen. Rankkaa työtä niin miehille kuin hevosillekin, mutta elanto piti saada eikä vaihtoehtoisia työtilaisuuksia juuri ollut.

Parkanon metsämuseoalue rakennuksineen ja esineistöineen kuuluu Lauhanvuori-Hämeenkankaan Geopark – alueen kulttuurikohteisiin. Nykyisin alueella järjestetään vuosittain erilaisia tapahtumia. Vuonna 1986 Parkano-Seura ry poltti museolla tervahaudan perinteisin menoin. Sittemmin alueella on järjestetty monia ”Ihminen Luonnossa” – tapahtumaviikon aktiviteetteja.

Käpykintukka ja Rantareitti

Perälä, L. 2020. Kaidatvedet osa muinaista Talvitietä. Parkanon kaupunki. 82 s.

Metsämuseotoiminnan elvyttäessä Kaitojenvesien rantoja, huomasivat silloisen Matkailijayhdistys Parkanon Reitin jäsenet vesistön kauneuden, hiljaisuuden ja luonnon monimuotoisuuden. Talkoovoimin alettiin rakentaa kahden kilometrin mittaista luontopolkua vesistön länsirannalle metsämuseon läheisyyteen. Metsäntutkimuslaitoksen Parkanon tutkimusaseman ja Parkanon kaupungin toimenpitein saatiin reitin varteen useita alueen luonnosta kertovia opastauluja. Vuosien aikana suosituksi tullut Käpykintukan reitti on sitteemin Parkanon kaupungin ja paikallisen Lions-Clubin toimin rakennettu noin seitsemän kilometrin mittaiseksi patikkapoluksi taukopaikkoineen Käenkoskikeskuksen ja metsämuseon välille. Polun uusitut pitkospuut valmistuvat kevään 2020 aikana.

Kaitojenvesien rantametsikköön valmistui vuonna 2014 Metsäntutkimuslaitoksen Parkanon tutkimusaseman ja Tampereen yliopiston yhteistyönä hyvinvointia edistävä metsäpolku, nk. Rantareitti. Rantareittille on sijoitettu metsän ja ympäristön kokemiseen ja havainnoimiseen liittyviä harjoitetauluja, jotka perustuvat metsien hyvinvointivaikutuksia käsittelevään tutkimustietoon.

Vuonna 2019 Käenkoskikeskuksen lähimaastoon valmistui frisbeegolfrata, joka on 18 – väyläinen AA1-tason rata. Rata kulkee Käenkosken kuntopolun mukaisesti, poiketen välillä metsään. Vaikka radalla on paljon korkeuseroja, se on suunnattu kaiken tasoisille pelaajille, sen par-lukeman ollessa 58.

Vuodesta 2002 lähtien on Kaidoillavesillä risteillyt viihtyisä ja ajanmukainen Vesipääsky-alus. Seitsemän kilometrin matkalla voi nähdä ja kuulla alueen mielenkiintoisesta historiasta tarinoineen.

Talvella alueella on erinomaiset valaistut hiihtoladut niin perinteisen hiihdon kuin luistelutyylinkin harrastajille. Alueelta löytyy 1, 2, 3, ja 5 kilometrin pituiset ladut.